Kun amerikkalainen ja eurooppalainen ajattelutapa kohtaavat

Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla (kts. Löytynyt: Euroopan menestykseen uskova ) päiviteltiin tänään amerikkalaisen huippuyliopiston Princetonin professori Andrew Moravsicin näkemystä Euroopasta: hänhän uskoo Euroopan menestykseen! Pekka Mykkänen tuo esille, miten professorin mielestä mm. Kiinan roolia paisutellaan ja Eurooppa olisi tämän vuosisadan toinen supervalta Yhdysvaltain ohella. Lisäksi Moravsic pitää ilmeisesti eurooppalaisia pessimisteinä, josta esimerkkinä toimii mm. Libyassa käytyyn sotaan liittyvä arvostelu liittyen Ranskan mahdollisesti öljyyn perustuvaan sotimismotivaatioon sekä Suomen sodasta pois jäämiseen.

En itse ollut kuulemassa professorin puhetta, joten edellä kuvattu on toisen käden tietona tarjoiltuja yksittäisiä ja ehkä tarkoitushakuisiakin poimintoja Moravsicin näkemyksistä. En liioin ole vielä kertaakaan käynyt Yhdysvaltain ihmemaassa, enkä tunne heidän politiikkaansa kovinkaan läheisesti, joten olen jäävi arvioimaan vastaavatko Moravsicin näkemykset millään tapaa tyypillisiä yhdysvaltalaisia näkemyksiä. Silti herää ajatus, olisiko tässä laajemmassakin mielessä kysymys eurooppalaisen ja yhdysvaltalaisen perusluonteen eroavaisuuksista.

Eurooppalaisesta ja varsinkin suomalaisesta näkökulmasta stereotyyppinen amerikkalainen luonteenpiirre huokuu tietynlaista pinnallista positiivisuutta. Tässä on paljon hyvää, mutta tietyissä asioissa tästä pinnallisuudesta voi olla myös haittaa. Yleensä tämä yhdistetään vain arkiseen kanssakäymiseen, mutta voisiko tämä luonnehtia myös amerikkalaista politiikkaa?

Helsingin Sanomien jutun perusteella Moravsic vähättelee Kiinan nousun merkitystä. On totta, että Kiina on vielä toistaiseksi paljon EU:n ja Yhdysvaltain talouksia pienempi, mutta 20 vuoden päästä Kiina voi hyvinkin olla jo ykkösasemassa. 50 vuoden päästä Eurooppa ja Yhdysvallat voivat olla jo jäämässä pikkutekijöiksi Kiinan ja ehkä jopa Intiankin rinnalla. Tästä johtuen Moravsicin näkemyksestä herää ajatus perusjenkin stereotypian  vastenmielisimmästä osasta eli yhdysvaltalaisen maailmankatsomuksen amerikkakeskeisyydestä. Euroopassa itsekeskeisyys rajoittuu kuitenkin tyypillisesti korkeintaan jonkinasteiseen länsimaisen moraalin ylemmyydentuntoon.

Globaalin vallanjaon näkemystä mielenkiintoisempi on kuitenkin tässä yhteydessä arvostelu Libyan sotaan liittyvien tekijöiden arvostelua kohtaan. Onko niin, että amerikkalaisessa politiikassa asetetaan vain jonkinlaisella konsensuksella sovittu määränpää, ja kun tähän pyöreästi arvioiden päästään, ollaan tyytyväisiä ja unohdetaan koko asia? Puuttuuko amerikkalaisesta politiikasta siis perusteltu tarve jälkipyykin käsittelyyn ja terveeseen itsekritiikkiin? Kyllähän onnistumiset on toki tärkeää tunnistaa, mutta ehkä sitäkin tärkeämpää on tunnistaa sekä myös tunnustaa, missä asiat eivät menneet kohdalleen. Eikö eurooppalainen tapa tarkastella asioita useista eri näkökulmista kriittisin silmin ole juuri eurooppalaisen, monikielisessä ympäristössä toimivan politiikan vahvuuksia?

Onko niin, että siinä missä eurooppalainen päätöksentekokoneisto on ehkä jäykkä, hidas ja toisinaan kykenemätön tekemään tarpeellisiakin päätöksiä, yhdysvalloissa ei yritetä oppia riittävissä määrin virheistä, vaan edetään peräpeiliin katsomatta yksi määränpää mielessä tunnepohjaisesti vain hetkellisesti oikeilta tuntuvien tavoitteiden perässä?

Atlantin molemmilla puolin on toisilta luultavasti opittavaa. Eurooppalaisen ajattelu- ja toimintavan puutteet lienevät kuitenkin muissa asioissa, kuin mitä Moravsic näyttää ajattelevan.